Rehtori Elina Merenmiehen puhe vuoden 2020 valmistuneiden oppilaiden lopputyönäyttelyssä

”Jokaisen organisaation perustana on jokin idea.” Kun mietin Vapaata Taidekoulua, tämä lause osui silmääni Englannin Essexin ortodoksien luostarin perustajan, hiljattain kanonisoidun P. Vanhus Sofronin opetuksista kootussa kirjassa.

Hän oli elämänsä alkutaipaleella abstrakti taidemaalari ja käynyt Venäjällä taideakatemian heti vallankumouksen jälkeen.

Hän myös puhui siitä, kuinka luostarissa on jätettävä tilaa ihmisen ominaisille luonteenpiirteille ja samalla on hyvä järjestäytyä yhdessä, mutta että on tärkeää säilyttää vapaus jokaisen luonteen persoonallisuuden ilmentymille.

Mielestäni tämä tasapaino järjestyksen ja vapauden välillä on myös taiteen opetuksessamme päämäärä ja Vapaan Taidekoulun idea.

Hänelle tuo ajatus oli varmasti myös Venäjän vallankumouksen, laajojen vainojen ja abstraktin taiteen synnyn ja myöhemmin sen kieltämisen tuoksinassa julmasti koettu, ainoa mahdollinen ohjenuora.

Joskus taidekouluihin ja ehkä myös yliopistoihin ja muihin oppilaitoksiin rantautuu ryhmäkuri, yleensä kirjoittamaton sääntökokoelma joka syntyy opetuksen ympärille ja jonka avulla painostetaan, eri tavoin, kaikkia olemaan jonkun ihanteen mukaisia. Se kytee pinnan alla aina, odottaen, valmiina kahlitsemaan ja rajoittamaan kaikkia tiettyjen muoti-ilmiöiden tai aatteellisten suuntauksien mukaisiksi.

Olen aina inhonnut ryhmäkuria, ja vaistomaisesti rettelöinyt kaikin voimin sellaista vastaan, samoin kartellut niitä, joiden näkemys taiteeseen ja taiteilijoille sallittuun olemassaoloon on tyrannimaisen kapeakatseinen.

Nyt avautuvassa näyttelyssä Kaapelitehtaan Valssaamossa on kaikille taiteen ystäville jotain, uskaltaisin väittää. Nuoria taiteilijoita yhdistää peloton rohkeus käsitellä mitä tahansa aiheita, etsiä uusia maalauksia, piirustuksia ja veistoksia, luoda omia maailmoja, jotka näyttelyssä suorastaan sulautuvat toisiinsa ihmeellisellä tavalla. On ollut helppo tehtävä koota näin omaperäisiltä tekijöiltä kokonaisuus, joka on samalla hauska ja mielestäni kaunis. Tämä sama joukko jatkaa vielä näyttelysarjaa Tukhoman Kummelholmenissa ensi keväänä, ja uskon, että siitä tulee tapaus.

Voi olla, että opetuksemme on onnistunut. Suomessa voidaan todistaa helposti, että ainakin se tietty saksalainen sankaritaiteiljamyytti: ”ne jotka eivät osaa itse, opettavat” ei ole koskaan pitänyt paikkaansa, minunkin opettajina Kuvataideakatemiassa olivat muiden muassa esikuvalliset Leena Luostarinen ja Juhana Blomstedt. On niin poikkeuksellisen ylellistä, että hienot maalarit haluavat antaa jotain niin arvokasta tälle meidänkin koululle ja koulun opiskelijoille. Maalaus on jotenkin vähän kapinallinen taidemuoto kaiken uuden teknologian ja globaalien muotivirtausten keskellä, edelleen elossa, aina yhtä virvoittava ja ikuinen, mutta sen opettelu on hyvin laaja-alainen opintokokonaisuus, jossa opetuksella on suuri merkitys.

Olen onnekas voidessani olla Vapaan taidekoulun rehtorina aikana, jolloin maalauksen koulutuksen taso on yleisesti korkea.

Opetukseen on saatavilla paljon tietoa maalauksen parhaista materiaaleista, taiteen teorioista ja filosofioista, taidehistoriasta ja globaalisti kaikkien maanosien taiteesta ja kulttuureista, historiallisista tekniikoista jne. Voimme lukea taiteilijoiden kirjoituksia ja päiväkirjoja, perehtyä elämäkertoihin, kamppailuihin ja tuotantoon aivan toisella tavalla, kuin vielä 85 vuotta sitten. Ajatus kouluateljeesta, jossa voi vapaasti tutkia maalauksen rajoja, eri suuntauksia, värejä ja sommittelua ja kokeilla kaikkea, mitä maalaukseen ja piirustukseen liittyy, samalla kehittäen omaa silmää, kättä ja ajattelua, on edelleen mielenkiintoinen, toteuttamiskelpoinen ja välttämätön idea.

On hyvä merkki, että yhä uudet oppilaat tulevat kouluumme ja maalaavat alusta asti suurella innolla. Opiskellessani Brysselissä maalausta sympaattisessa St Lucin instituutissa sain maalata työhuoneella joka päivä. Mutta kumma kyllä muut koulun opiskelijat eivät maalanneet ollenkaan. Ihmettelin syytä asiaan- he tulivat joukolla työhuoneeni ovelle ihmettelemään suomalaista, joka tekee pakkomielteisen raivoisasti alati uusia maalauksia tuosta vain.

Kummastelin tätä asiaa, mikä riistää näiltä luokkatovereiltani maalausten tekemisen tarpeen ja ilon?

Sitten illanistujaisissa huomasin, että kaikki puhuivat jatkuvasti uusista ideoista ja spekuloivat tulevia maalauksiaan, ihanteitaan ja käsitteiden merkityksiä taiteessa. Myöhemmin oivalsin, että minäkin samalla lailla puhuessani maalauksen ideoista menetin ne ja kadotin halun maalata. Päättelin, että ainakin varomattomassa puheessa oli jotain, mikä tyhjensi tekemisen, ja aloin päästä jyvälle siitä, mikä heitä vaivasi. He puhuivat, ennen kuin tekivät. Maalamisen alun täytyy tapahtua omassa kehossa, ja näkyvissä lopputuloksissa, eräänlaisessa ikuisissa performanssissa, joka maalaus on, ei keskusteluissa.

Sen jälkeen voi tutkia motiiviaan maalata, punnita teorioita tai miettiä ajatusjärjestelmiä ja kehittää niitä taiteessa ja käydä mielenkiintoisia vuoropuheluja. Mutta ensin on aloitettava maalaus sen ehdoilla ja oltava vaiti.

Tänä vuonna Vapaa Taidekoulu on täyttänyt 85 vuotta. Onneksi olkoon!

Olen tätä juhlavuotta varten haastatellut Tor Arnea, joka oli koulun oppilaana ja sittemmin opettajana ja rehtorina pitkään.

Tor muisti yksityiskohtia eri opettajista ja oppilaista. En nyt tässä ala kaikkia kertomaan, mutta paljastettakoon, että hän kertoi ihanan muiston Sigrid Schaumanista, joka – jos ette tienneet – oli harras katolilainen. Torin kertoman mukaan hänen uskonsa oli kuin pienen lapsen, niin viatonta ja puhdasta, ja hänen kokemuksensa Rooman valosta oli ollut niin voimakas, että hän oli päätellyt sen ehkä johtuvan Vatikaanista ja Paavin läsnäolosta.

Tor sanoi, että vasta nyt hänen iässään hän osaa todella arvostaa kaikkea sitä, mitä hän sai kokea ja oppia kohtaamiltaan ihmisiltä Vapaassa Taidekoulussa, ja Sigridiltä tuon valon…ja Sigrid todella osasi sen valon maalata!

Torin rakkaus ranskalaiseen värimaalaukseen, ja se hänen kokemuksensa, kuinka hän nimenomaan Vapaasta Taidekoulusta sai tuolloin itseasiassa juuri niin hienolla tavalla ranskalaisen tradition opetusta esimerkiksi Sigridin, Sam Vannin ja Unto Pusan myötävaikutuksella muistutti minua myös omista alkutaipaleen esikuvistani.

Eurooppalaiseen traditioon viime ja edelliselle vuosisadalle mahtuu erottamattomana traagisiakin hahmoja, joiden kamppailu taiteen parissa ja elämässä oli kaikkensa antavaa ja syvästi ihmisten arvoihin vaikuttavaa, edelleen tässä ajassa. Maalauksista esiin nousevat tunteet ja inhimillisyys, ilo ja keveys synkkienkin ja vakavien aiheiden keskellä. Teollistumisen alussa orjuus ja kurjuus, rasismi ja kaikki sellainen ihmisen toiselle aiheuttama vääryys tiedostettiin voimakkaasti.

Me elämme aikaa, jolloin taidetta tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan, kaikkea mikä on jaloa, kaunista, hyvää, inhimillistä ja syvällistä kaivataan ja etsitään kuin neulaa heinäsuovasta hullujen tapahtumien ja maailmantilanteen eskaloituessa.

Onnittelen Vapaan Taidekoulun uusia valmistuvia taidemaalareita onnistuneista maalauksista, aukeavasta loistavasta lopputyönäyttelystä ja erinomaisesta ammatinvalinnasta!

Kiitos menneille ja nykyisille Vapaan Taidekoulun opettajille ja oppilaille, tukijoille, henkilökunnalle ja kannatusyhdistykselle, kun olette mahdollistaneet tämän päivän.

 

Rehtori Elina Merenmies piti puheen Vapaan taidekoulun 2020 valmistuneiden oppilaiden lopputyönäyttelyssä 16.10.2020.

Installaatiokuva Virppi Venell