Johanna Lindholm - Vapaa Taidekoulu | Fria Konstskolan

Millainen olisi täydellinen päiväsi taidemaalarina?

Varmaan aika samanlainen kuin mitä se jo on:

Herään aamulla klo 08:00 kodissani, vanhassa asemapäällikön talossa, Porvoossa. Talo on 130 vuotta vanha, joten varpaita paleltaa kylmien lankkujen päällä, mutta onneksi vessassa on lattialämmitys. Puolisoni vie suomenpystykorvamme Kipinän avaamaan äänihuuliaan piha-aitaukseensa, minä pesen hampaat ja ruokin melodramaattisesti maukuvat kissat. Katamme aamiaispöydän ja kannan 5-vuotiaan poikani mansikkarahkan ja kiisselin äärelle.
Usein tuppaa tulemaan kiire, jolloin täytyy käyttää autoa, mutta koska tämä on täydellinen päivä, ehdimme viedä pojan kävellen koirien kanssa päiväkotiin. Aurinko paistaa ja kävelyreissu päiväkodille vanhan Porvoon halki on hehkuva ja kaunis. Työhuoneeni on vanhassa WSOY:n painotalossa, aivan pojan päiväkodin vieressä, joten suuntaan sinne ja otan mukaani toisen koiristamme, kultainennoutaja Taika E. Eläimen.

Työhuoneella keitän kahvit, Taika hermoilee ensimmäiset 10 minuuttia turvapehmolelu suussaan, ja sitten rauhoitumme työn äärelle. Minulla menee usein ensimmäinen tunti huokaillessa ja tuijotellessa keskeneräisiä töitäni, ja koen että se on olennainen osa päivääni. Ajan huokailtuani, siivoan ja järjestelen työpöytäni ja sekoitan tarvittaessa maalit/värit, joita tarvitsen töiden jatkamiseen.

Päivä kuuluu töitä tehdessä, ja useimmiten työskentelyni on melko tasaista ja yllätyksetöntä. En koe työni taiteilijana olevan jatkuvaa inspiraation ja luovuuden aallokkoa, tai tuskaa tyhjän paperin edessä. Työssäni on harvassa suuret oivallukset ja mielikuvituksen ilotulitus – useimmiten duuneja syntyy arkisen aherruksen ja työstämisen kautta, ja suurin osa maalauksista on niin sanottua pöytälaatikkokamaa, tai töitä jotka eivät ole mitenkään hirveän erityisiä, mutta kuitenkin valmiita. Näitä “arkimaalauksia” tehdessä, pyrin antamaan aivoille tilaa pohtia, turhautua ja tehdä taustalla ongelmanratkaisutyötä. Nämä prosessit kuitenkin tapahtuvat puurtamisen hedelminä.

Lopputyönäyttelyä varten maalasin kuusi metriä korkean ja kaksi metriä leveän maalauksen, jonka valmistuttua totesin sellaiseksi, mitä en haluakaan esittää lopputyönäyttelyssäni. Olin todella turhautunut ja hermostunut siitä, että minulla oli vimma tehdä hyvin tietynlaisen tunnelman omaava, vielä konkreettiseksi hahmottumaton teos; valmistunut suuri maalaus piti sisällään ajatuksen aihion, mutta vääränlaisen toteutuksen ja lopputuloksen. Lopulta aivotyö teki tulosta, ja päädyin maalaamaan “viimetinkaan” kaksi isohkoa maalausta, jotka vastasivat sitä kädenjälkeä mitä hain. En olisi löytänyt tätä ratkaisua ja kädenjälkeä ilman sitä suurta, monta kymmentä työtuntia vaatinutta maalausta, joka jää toistaiseksi “pöytälaatikkoon”.
Kaikki kunnia siis päivittäiselle piirtämiselle ja paskojen töiden valmiiksi saattamisille, sillä ne todella vievät eteenpäin, vaikka välillä olo olisikin turhautunut!

Työpäiväni loppuu klo 15:45, kun on aika hakea lapsi päiväkodista. Suuntaamme kotiin, syömme illallisen ja kerromme toisillemme päivän kuulumiset. Pelaamme ehkä yhdessä lautapeliä tai pleikkaria, ja viemme koirat ulos. Illat on mukava viettää perheen kanssa, kun saa tuulettaa aivoja tutuissa ja rennoissa arjen askareissa, eikä tarvitse enää jumittaa omissa ajatuksissa.

TAITEILIJAESITTELY

Johanna Lindholm, 1992, Porvoo

–

Yöllä herätessä mielen valtaavat vielä tekemättömät työt. Kuvat ovat rikkaita ja vaativia, ne palavat tietoisuuden pinnalla ja mieli on levoton. Miksi nämä kuvat tulevat aina öisin, kun päivällä työhuone on turhauttava,  oravanpyöräinen. Kirjoitan kuvien raajat, pinnat ja piirteet ylös, ”minä saan sinut kiinni”, lupaan.

Tavoittelen öisiä kuvia; niitä, jotka herättävät aamuyöllä ja ovat punahohteisia ja hehkuvat hiilinä silmilläni. Puoliso nukkuu vierellä, ja katson hänen hengitystään koskettuneen läheltä, mutta maailmojen päästä. Yön pimeydessä olemme erillämme ja minä haparoin kelluvaan maailmaan. Se on kirpeä kangastus, jota etsin piirtämällä ja sekoittamalla värejä.

Kaipaan kelluvaan maailmaan, mutta lempeä todellisuus pitää minut itsepintaisesti tässä. Olen perheeni luona, mieleni lepää, ja jossain tuolla lentää yksinäisyydessään myrskypääsky, joka yöllä sieppaa minut sinne mustan meren ja taivaan rajalle, jota silmä ei tavoita.

– Johanna Lindholm